Aikoinaan yksi viikon kohokohdista oli, kun ilmestyi Aku Ankan uusi numero. Sain sen naapurin pojilta luettavaksi heti heidän jälkeensä, eikä siinä kauan mennytkään, sen verran innokkaita lukijoita naapurissa oltiin. Eräässä tarinassa oli käynyt niin, että Karhukopla pääsi töihin. Joku jäsenistä taivasteli työpäivän päätteeksi, kuinka kummallisen hyvältä tuntui, kun oli väsynyt rehellisestä työstä. Kevyen pohdinnan jälkeen kopla päätyi silti nopeasti takaisin tavalliselle uralleen, epäonnistumaan Roope Ankan omaisuuden ryöväämisessä. Sen myötä maailma palautui tuttuihin ja turvallisiin uomiinsa – mutta näinköhän tuossa tarinassa kuitenkin kuului silloinen poliittisen hallinnan ääni?

Aikainen lintu madon nappaa – mutta iltapäivällä väsähtää

Tuosta sarjakuvaepisodista lienee mennyt jo puoli vuosisataa. Silloin työvoiman poliittisen hallinnan ääni¹ korosti ahkeruutta: ”työ tekijäänsä kiittää, ei makaavan kissan suuhun hiiri tule, aikainen lintu madon nappaa, ei mikään kaunis katsella, mutta hyvä työihminen kumminkin.” Tällaiset sananlaskut korvissa kansakoulun oppien jäljiltä kaikuen ahkera löysi paikkansa työelämästä sutjakkaasti. Olen kuullut lukuisia tarinoita siitä, kuinka mentiin koulun päätyttyä kyselemään apulaisen hommia, ja siitä ura urkeni. Väliin tultiin peräti kotoa kyselemään, kun tehtaalla joku oli kuullut erityisen toimeliaasta nuorison edustajasta. Viimeistään 1990-luvun lama-aika muutti tämän asetelman, ja poliittisen hallinnan ääni muuttui muutamassa vuodessa markkinalähtöiseksi. Ei ahkeruuden vaatimus toki siinä rytäkässä kadonnut, eikä velvoite hakeutua työhön, mutta osaamisvaatimukset nousivat työelämän muuttuessa kohisten ja kilpailu työpaikoista koveni, kun laman myötä työtä ei enää ollutkaan tarjolla kaikille.

Karhukoplan kokeilema työ oli todennäköisesti jotain fyysisesti raskasta, vähäistä koulutusta vaativaa, määräaikaista ja kausiluontoista. Sellaistahan tekivät ennen vanhaan sekatyöntekijät. Nykyään kai vastineena toimii keikkatyöntekijä, tilapäistyöntekijä tai projektityöntekijä. Maailma on kuitenkin matkan varrella muuttunut melkoisesti, ja keikkalaiseltakin vaaditaan usein korkeaa osaamista, joka on todennettu monenlaisilla koulutuksilla ja huippusaavutuksilla työelämässä. Tiedosta, tietämisestä, älystä ja innovaatiosta on tullut keskeisiä tuotannon resursseja ja arvonlähteitä. Myös ihmisten kognitiiviset, emotionaaliset ja affektiiviset kyvyt ovat tärkeitä menestyksen kannalta. Jossain määrin työ on alkanut muistuttaa huippu-urheilua, ja työ- ja tietokykyä täytyy pitää yllä määrätietoisesti kouluttautumalla sekä pitämällä huolta henkisestä ja fyysisestä kunnosta. Olisi tärkeää, että myös suolistobakteerit ovat ihanteellisessa tasapainossa! Tämä on tietokykykapitalismia, jossa tieto ei ole vain tietoa, vaan se on kytköksissä valtaan, kilpailuun, kontrolliin ja hyödyntämiseen.

Jotkut väsähtävät tässä ruljanssissa ennen aikojaan. Työterveyslaitoksen Miten Suomi voi -tutkimuksessa havaittiin, että työuupumuksen riski koskee yhä suurempaa joukkoa. Yleisesti noin joka neljäs työntekijä kuuluu työuupumuksen riskiryhmään. Kaiken keskellä ihmiset stressaantuvat, ärhentelevät toisilleen sosiaalisessa mediassa ja kiukuttelevat kaupan kassatyöntekijöille. Vastareaktiona ne, joilla on siihen halua ja mahdollisuus, reagoivat esimerkiksi lyhentämällä työaikaa. ”Teen 80 % työaikaa, ettei elämä olisi pelkkää selviytymistä”, toteaa Ylen Elämässä24 -ohjelmassa haastateltu nuori anestesialääkäri. Kasvavalle joukolle huippuammattilaisia torstai on uusi perjantai. Uutisvirrassa vilahtelee uusia termejä: quiet quitting, presenteismi, absenteismi, the great resignation… Nämä ilmiöt eivät koske pelkästään ajatustyötä tekeviä huippuammattilaisia: Työterveyslaitoksen tutkimustulosten mukaan uupumusoireet ovat lisääntyneet myös alemman koulutustason työntekijöillä. Niin ikään naisilla ja alle 36-vuotiailla työntekijöillä uupumusoireita on entistä enemmän.

Kyllä tekevälle työtä löytyy (jos on oikea aika, paikka ja taloussuhdanne sekä osaamisen kysyntä ja tarjonta kohtaavat)

Vaikka velvoite tehdä palkkatyötä yhä onkin olemassa, ei kaikilla ole samanlaista kykyä – tai oikeutta – työllistymiseen nykyisillä työmarkkinoilla. Tämä koskee erityisesti 1. asteen koulutuksesta syrjäytyneitä nuoria, kotouttamisputkessa huonosti pärjänneitä maahanmuuttajia, yli 50-vuotiaita työikäisiä, neuroepätyypillisiä, osatyökykyisiä ja pitkäaikaistyöttömiä, joiden on työelämään päästäkseen onnistuttava ylittämään useita kynnyksiä. On ilman muuta selvää, että läheskään kaikilta tämä ei yksin onnistu – tietokyvyt eivät riitä, tai niiden todentaminen omin keinoin on liian vaikeaa. Tällaiset henkilöt tarvitsevat työelämään pääsyn esteet ylittääkseen vahvaa tukea.

Sellaista tukea sentään onkin tarjolla. Ammatillinen kuntoutus on omiaan auttamaan osatyökykyisiä pysymään työelämässä ja Nuotti-valmennus on osoittautunut tutkitusti hyödylliseksi matalan kynnyksen palveluksi syrjäytyneille nuorille. Uusimpana on yleistymässä IPS-malli, jonka tulokset työllistämisessä ovat selvitysten mukaan lupaavia. Kaikissa näissä punaisena lankana on yksittäisen asiakkaan lisäksi ottaa työhön mukaan myös heidän verkostonsa. Työpaikoillakin tarvitaan asiantuntijan tukea, kun toimitaan tietokykykilpailussa muita huonommin menestyneiden ihmisten kanssa.

Päästäkseen mukaan näihin palveluihin on kuitenkin ylitettävä useita kynnyksiä: työttömyys on pitkittynyt, terveys pettänyt, koulut jääneet kesken… Nämä kriteerit on myös todennettava, useasti lääkärinlausunnolla.² Palveluita on lisäksi tarjolla tarpeeseen nähden riittämättömästi. Kaikki tämä voi johtaa siihen, että avun saaminen pitkittyy ja ongelmat syvenevät ja mutkistuvat. Paljon parempi olisi, jos matalan kynnyksen apua olisi tarjolla jo siinä vaiheessa, kun ongelmia alkaa ilmetä. AKAVA onkin esittänyt, että työntekijöille pitäisi järjestää uratsekkaus 30- ja 40-vuotiaana, jotta työntekijöitä voitaisiin auttaa pysymään ajan tasalla työelämän muutoksista, kehittämään omaa osaamistaan ja suunnittelemaan uraansa eteenpäin. Ehkäpä tämän työn voisi sälyttää koneälylle, joka on lähitulevaisuudessa muutenkin suuri työelämää muuttava voima.

Vielä parempi olisi, jos apua peräti tyrkytettäisiin silloin, kun kotona, koulussa tai työpaikalla joku huomaa tarpeen. Sehän toki edellyttäisi nykyistä suurempaa panostamista varhaiseen tukeen – siis rahaa ja työntekijöitä – sen sijaan, että leijonan osa resursseista ohjataan ongelmien korjaamiseen jälkikäteen. Rahasta on kuitenkin pulaa, samoin työntekijöistä. Ratkaisematon ongelma? Ehkei kuitenkaan – kenties varhainen vaikuttaminen olisi työntekijöille mielekkäämpää, ja intoa hakeutua töihin olisikin nykyistä enemmän ja työssä kyynistymistä ja uupumistakin nykyistä vähemmän. Rahan puolestaan voisi ajatella investointina, joka maksaisi itsensä takaisin työtuntien lisääntymisenä.

Mitä siis on poliittinen hallinta? Se on puheenparsi, joka kuuluu kaikkialla, ei kenties kovin äänekkäänä, mutta pitkään jatkuvana ja vakuuttavana. Se kertoo talouskurin välttämättömyydestä, trickle down -ilmiöstä kaikille hyvää tuottavana asiana tai taloustieteeseen pohjautuvan päätöksenteon kaiken kattavasta rationaalisuudesta. Se ei ole salaliitto, vaan paremminkin sosiologi Niklas Luhmannin tarkoittamaa ekologista kommunikaatiota³. Se on syntynyt – kuten kaikki ekosysteemit – toisistaan riippuvaisten osasten omista lähtökohdistaan tekemistä valinnoista. Toisenlaisiin valintoihin perustuvat ekosysteemit ovat tietenkin mahdollisia, mutta odottavat vielä kehittymistään.

1. Jos tämä teema kiinnostaa, voi lukea vaikkapa Anu Kantolan kirjan ’Markkinakuri ja managerivalta’. ↩︎
2. Nuotti-valmennus on ollut palvelu, johon on päässyt matalalla kynnyksellä ilman lääketieteellistä selvitystä. Nykyisen hallituksemme suunnitelmissa on lisätä pääsykriteeriksi lääkärinlausunto. ↩︎
3. Luhmannin teos ’Ekologinen kommunikaatio’  käsittelee yhteiskunnan mahdollisuuksia ympäristöuhkien kohtaamisessa ja esittelee samalla systeemisen kehikon, jolla voi yrittää ymmärtää monimutkaisia ihmisen rakentamia systeemejä ja niiden vaikutusta toisiinsa. ↩︎