Tulen keksiminen kohensi metsästäjä-keräilijöiden työn tuottavuutta siinä määrin, että heidän arvellaan työskennelleen vain nelisen tuntia päivässä. Elämä oli siis varsin leppoisaa kymmeniä tuhansia vuosia. Sitten joku keksi ryhtyä panemaan olutta, ja sitä maisteltuaan metsästäjä-keräilijät totesivat: ”Tätä täytyy saada lisää.” Tarve kasvoi niin suureksi, että vähän kerrassaan osa ihmisistä jäi paikoilleen hyville viljelysmaille. Näin syntyi maanviljelys.

Ankaraa aherrusta hikisillä pelloilla

Oluen panemisen sivutuotteena saatiin toki myös ravintoa, olkoonkin, että maanviljelyksen yleistymisen myötä ihmiskunnan ravinto yksipuolistui ja ihmisyhteisöt olivat selvästi entistä enemmän alttiita nälänhädälle. Maanviljelyksen myötä myös ravinnon hankkimiseen käytetty aika lisääntyi huomattavasti. Toisaalta hyvinä vuosina syntyneen ylijäämän turvin ihmisten oli mahdollista erikoistua ammatteihin.

Tokko kuitenkaan maatalousyhteiskuntien historia oli pelkkää raadantaa pelloilla aamusta auringonlaskuun. Vuodenkiertoon liittyi monia jaksoja, jolloin pelloille ei ollut asiaa. Esimerkiksi viljavilla tulvatasangoilla tulvien aikaan pelloilla ei voinut työskennellä. Talonpojilla siis oli joutoaikaa. Joku innovatiivinen hallitsija sitten hoksasikin ottaa tämän ajan hyötykäyttöön: ”Eiköhän, pojat, panna pystyyn pyramidi tai pari, ihan ajankuluksi!” Näin sitten tehtiinkin, ja rieskat peltotyöläiset auttoivat rakentamaan vielä nykyäänkin nähtävänä olevia monumentteja – olutpalkalla, kuinka ollakaan! Suurin työtaakka oli silti orjilla, jotka muutenkin vuosituhansien mittaan saivat tehdä raskaimmat työt. Vapaiden miesten aika vapautui näin filosofointiin, tieteellisiin kokeiluihin ja sotimiseen. Naisilla oli muuta puuhaa.

Ei talonpoikienkaan työtaakka ollut kohtuuton edes pimeällä keskiajalla. Säilyneiden tietojen mukaan vuosiin mahtui niin paljon kirkollisia juhlapyhiä, jolloin ei ollut lupa työskennellä, että noin puolet ajasta oli työstä vapaata. Nämä vapaudet koskivat toki yhä vain miehiä, sillä naisväellä oli ympäri vuoden yllin kyllin tekemistä hellan, kehdon ja pyykkisoikon äärellä.

Teollinen vallankumous muutti työajan historiaa huomattavasti. Samoihin aikoihin, kun otettiin käyttöön kehruujennejä ja höyrykoneita, myös maatalous tehostui esimerkiksi Britanniassa niin paljon, että väestö kasvoi selvästi. Maatalouden tehostuminen perustui tuottavuuden kasvuun, jonka seurauksena työvoiman tarve maaseudulla väheni. Syntynyt liikaväestö muutti toimeentuoloa etsiessään kaupunkeihin, joissa näin oli suuri työvoiman ylitarjonta. Tämä mahdollisti palkkatason laskemisen niin alas, että työläisten oli henkensä pitimiksi pakko työskennellä kuusikintoista tuntia päivässä. Sellaisten työpäivien jälkeen ei totisesti kaivannut muuta kuin nukkumapaikan seuraavaan raadannan täyteiseen työpäivään valmistautumista varten. Olutta toki maisteltiin yhä, jos nyt ei välttämättä maun tai humaltuminen vuoksi, niin siitä syystä, että juomavesi oli yleensä niin likaista, että sen vaihtoehtona olut oli suorastaan terveysjuomaa.

Ostovoimaa ja vapaa-aikavoimaa – ja työn tuottavuutta

Vähin erin osaavasta työvoimasta alkoi olla pulaa ja työväki oppi järjestäytymään. Työolot alkoivatkin hiljalleen parantua. Eräänlainen käännekohta tapahtui Fordin autotehtailla, joissa Fredrik Taylorin ideoiden pohjalta otettiin käyttöön liukuhihna ja ositettu työnjako. Vuonna 1914 Henry Ford myös teki merkittävän muutoksen vähentämällä päivittäistä työaikaa yhdeksästä tunnista kahdeksaan tuntiin. Samalla hän kaksinkertaisti työntekijöidensä palkan viiteen päivässä, mikä oli tuolloin erittäin kilpailukykyinen palkka. Nämä toimet paransivat selvästi työn tuottavuutta. Lisäksi Fordin motiivina oli se, että paranevien palkkojen myötä työntekijöillä olisi varaa ostaa Fordin autoja, mikä puolestaan lisäsi voittoja. Melko pian myös muiden tehtailijoiden oli pakko tehdä samanlaisia ratkaisuja. Sittemmin 1930-luvun suuren laman ja kasvaneen työttömyyden myötä ILO suositteli 40-tuntiseen työviikkoon siirtymistä, ja USA:ssa tämä tehtiin saman tien. Murotehtailija Kellogg meni vielä pidemmälle, sillä hänen tehtaillaan siirryttiin pian 30-tuntiseen työviikkoon. Tämän myötä hän saattoi vuonna 1935 kehuskella, että nyt on varaa maksaa 6 tunnin työstä sama palkka kuin ennen kahta tuntia pidemmästä¹. Lyhyempää työaikaa noudatettiin 1950-luvulle saakka – kunnes työntekijät äänestivät siirtymisestä 40-tuntiseen työviikkoon toiveenaan tienata enemmän.

Suomessa 40-tuntiseen työviikkoon siirryttiin asteittain vuosina 1966–1970. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella työaika asettui nykyisiin mittoihinsa, eikä yleistä työajan lyhenemistä ole sen jälkeen tapahtunut. Kun työaikaa ei ole lyhennetty, on tuottavuuskasvun työntekijöille työehtosopimuskierroksilla neuvoteltu osa mennyt palkankorotuksiin. Ostovoimakin on siinä kasvanut, vapaa-aikavoima sitä vastoin on pysynyt pitkään entisellään.

Työhön menevä aika on siis teollistumisen alkuajoista roimasti vähentynyt. Taloustieteilijä John Maynard Keynes laskeskeli vuonna 1930 esseessään “Economic Possibilities for our Grandchildren”, että työn tuottavuuden kasvaessa käyttäisimme vuonna 2030 työhön noin 15 tuntia viikossa. Työn tuottavuus on tainnut kasvaa enemmänkin kuin Keynes arveli, mutta viime vuosikymmeninä se ei ole näkynyt suuremmin työajan lyhenemisenä. Toki eri puolilla maailmaa – Suomessakin – on ollut kokeiluja työajan lyhentämisestä nykyisestään. Britanniassa vuonna 2022 toteutetussa laajassa kokeilussa havaittiin monenlaisia myönteisiä vaikutuksia: työntekijöiden hyvinvointi koheni, poissaolot ja työpaikan vaihtaminen vähenivät mutta tuottavuus pysyi ennallaan. Vuonna 2019 Japanissa Microsoftilla toteutettu nelipäiväisen työviikon kokeilu jopa lisäsi työntekijöiden tuottavuutta peräti 40 prosentilla. Vastaavanlaisia kokeiluja on tehty Islannissa, Ruotsissa, Saksassa, Espanjassa ja Uudessa Seelannissa.

Suomessa työajan kokeiltiin lyhentämistä 1990-luvun puolivälissä. Tuloksena tuottavuus otti aimo harppauksen parempaan päin. Esimerkiksi Nokian Renkaiden tuottavuus kohosi 33 prosenttia ja putkiyhtiö KWH Pipe kasvatti tuottavuuttaan 42,2 prosenttia. Yhtiöille ei siis tuottanut ongelmia maksaa kaksi tuntia lyhyemmästä työpäivästä kahdeksan tunnin töiden palkkaa. Tuottavuuden paraneminen johtui osaltaan työn uudelleen organisoimisesta, jossa työntekijöiden ja työnantajan yhteisellä kehittämistyöllä oli suuri merkitys.

Työajan tulevaisuus

Jotkut yritykset ovat lyhentäneet viikoittaista tai päivittäistä työaikaa oma-aloitteisesti kannustimenaan esimerkiksi helpottaa työvoiman saatavuutta. Näin myös Suomessa: YLE:n uutisen kertoman mukaan Keminmaassa toimiva Euromaster on siirtynyt nelipäiväiseen työviikkoon, ja yrityksen rekrytointi on helpottunut. ”Aiemmin emme saaneet tarpeeksi edes työhakemuksia. Nelipäiväisen työviikon myötä tilanne kuitenkin muuttui, ja nyt olemme saaneet töihin jo kaksi uutta työntekijää”, yrityksestä kerrottiin. Julkisella sektorilla puolestaan Kööpenhaminassa kokeillaan nelipäiväistä työviikkoa, jossa viikkotyöaika on säilynyt entisellään, mutta työt tehdään neljässä päivässä. Myös tämä on helpottanut työntekijöiden saatavuutta.

Kaikista maailmalla tehdyistä ja meneillään olevista kokeiluista huolimatta on lähivuosina tuskin odotettavissa merkittäviä, kaikkia ammattiryhmiä koskevia työajan lyhennyksiä. Suomessa teema on noussut esille vuosien varrella toistuvasti, mutta eritoten työnantajien edustajat ovat olleet jyrkästi vastaan. Kommentit painottuvat pikemminkin työajan pidentämisen tarpeeseen. Eipä työntekijöidenkään leirissä haluttaisi mahdollisen työajan lyhentymisen pienentävän palkkoja, joten keskustelu työajan yleisestä lyhentämisestä on loppunut lyhyeen. Kantona kaskessa vaikuttaa myös globalisaation trilemma². Vahvasti globalisoituneessa taloudessa yksittäisten kansallisvaltioiden on vaikea demokraattisesti tehdä päätöksiä työajan lyhentämisestä. Yleinen työajan lyhentäminen vaatisi siis toteutuakseen kansainvälisiä sopimuksia.

Saattaakin olla, että työajan lyhentämiseen tähtääviä toimia tehdään seuraavaksi globaalien yritysten tasolla. Näissä työskentelevät, hyvin palkatut huippuammattilaiset ovat jo muutenkin alkaneet itse toimia ja pyrkivät lyhentämään työhön käyttämäänsä aikaa. Joillekin työntekijöille torstai on uusi perjantai: kun ennen mentiin baariin oluille perjantaina, tätä tehdäänkin enenevästi torstaisin. Perjantaina vastaillaan sängynpohjalta pakollisiin sähköposteihin ja osallistutaan kenties johonkin Teams-palaveriin, jos jaksetaan. Tämä on mahdollista siksikin, että ajatustyössä tehokasta työskentelyä on viikosta noin 12–14 tuntia³, ja yhden päivän mittaankin pystytään tehokkaasti työskentelemään enintään 4 tuntia. Muu aika normityöpäivästä menee keskeytyksiin, häiriöihin ja tehottomiin kokouksiin.

Joillain työntekijäryhmillä työhön käytettävä aika varmaankin pitenee nykyisestä. Esimerkiksi palvelualoilla palkat ovat niin pieniä, että riittävän elannon saadakseen työntekijöiden on tehtävä useampaa (osa-aikaista) työtä. Pienyrittäjät tekevät hekin pitkiä päiviä, ja myös maanviljelijät ovat viime vuosikymmeninä teollisen maanviljelyn kehityksen myötä päässeet uudelleen nauttimaan pitkistä työajoista. Toisaalla on joukko työttömiä, joiden työpanosta ei tarvita. Ja taustalla liihottaa mustana joutsenena koneäly, jonka vaikutuksia työajan historiaan en ainakaan minä osaa arvata.

Työajan lyheneminen on vuosikymmenten varrella ollut mahdollista, koska työn tuottavuus on teknologisen kehityksen myötä kasvanut. Viime vuosikymmeninä tuottavuuden kasvun hyödyt eivät ole näkyneet työajan lyhenemisenä, ja tuottavuuden kasvua on haettu myös tahtia kiristämällä ja mitoituksia tiukentamalla. Tämä lienee yksi syy kohonneiden työssäuupumuslukujen taustalla. Sama ilmiö häärännee takapiruna myös nuorten ja työikäisten lisääntyneiden mielenterveysongelmien alullepanijana. Pelkästään työaikaa lyhentämällä nämä pulmat tuskin ratkeavat. Ensin pitäisi paneutua kohentamaan työn sujuvuutta työpaikoilla yhdessä työtä tutkimalla ja järjestelemällä. Tällä tavalla aikaansaatu työn tuottavuuden koheneminen voisi ehkä vaihteeksi näkyä ostovoiman sijaan vapaa-aikavoimana. Tätä odotellessa ennättänee nautiskella yhden oluen.

1. Tuotanto keskeytyi työtapaturmien takia yhä harvemmin ja sen myötä operatiiviset kustannukset laskivat. 8 tunnin työpäivän 2 viimeisen tunnin aikana tuottavuus on selvästi muita huonompi. ↩︎
2. Harvardin yliopiston kansainvälisen taloustieteen professori Dani Rodrikin mukaan on mahdollista valita vain kaksi kolmesta seuraavasta: demokratia, globalisaatio ja kansallinen itsemääräämisoikeus. Tämä tarkoittaa, että näiden kolmen tavoitteen saavuttaminen samanaikaisesti on haastavaa. Jos siis halutaan pärjätä kansainvälistyneessä taloudessa, on kansallisvaltion vaikeaa demokraattisilla päätöksillä yksin lyhentää työaikaa. ↩︎
3. Muu aika menee kokouksiin, viestintään ja monenlaisiin keskeytyksiin. Lisäksi ks. alaviite 1. ↩︎