Aloitin tämän blogin vuonna 2011, kun ryhdyin opiskelemaan Oulun yliopiston maanmainiossa EDUTOOL-maisteriohjelmassa. Blogin kirjoittaminen kuului opinto-ohjelmaan oppimispäiväkirjana, mutta innostuin kirjoittamisesta muutenkin. Välillä työni muutosten myötä olen pitänyt kirjoittamisessa taukoa, mutta nyt kirjoittajan blokki näyttää lauenneen. Tämä on sadas postaukseni, joten nyt on hyvä tilaisuus aloittaa muistelemalla menneitä. Aloitan niinkin kaukaa kuin 1960-luvulta, jolloin opettelin elämään tässä maailmassa. Ihmettelin silloin maailman menoa ulkohuussin pimeydessä, laskiämpäriä tunkiolle kiikuttaen ja kiukkuisen hammaslääkärin penkissä ensimmäisiin rautahampaisiin kivuliaasti paikkoja hankkien.

Mikä, miten, miksi?

En ollut vielä täyttänyt kymmentäkään, kun noin vuonna 1967 sain lahjaksi kiinnostavan kirjasarjan: ’Mikä, Miten, Miksi’. Ensimmäinen osa kertoi silloin tiedossa olevia faktoja maailmasta, toinen siitä miten asiat toimivat ja kolmas jotain siitä, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Ei mennyt kauaakaan, kun olin lukenut sen hajallaan lojuviksi irtolehdiksi. Noista ajoista kirjojen kestävyys on tekniikan kehityksen myötä onneksi parantunut.

Tuo viimeisin kysymys, ”miksi”, on askarruttanut minua noista ajoista saakka. Nykyään muotoilen sen seuraavasti: ”Miksi kaikki toimii?” Tai ”miten on mahdollista, että kaikki toimii?” Kun katuun tulee kuoppa, niin ennen pitkää tulee joku, joka täyttää sen. Hammaslääkärissä saa pyytämättä kivunlievitystä, ja hammaslääkärit ovat peräti ystävällisiä. Jätehuoltokin toimii, ja tunkiolle kiikuttamisen sijaan biojätteet kierrätetään ja kompostoidaan mullaksi. Nyt, kun etelässäkin on vaihteeksi ollut kovia pakkasia, arvostaa sitäkin, että kipakasta pakkassäästä pääsee sisälle lämpimään, eikä tarvitse kärvistellä ulkohuussin pimeässä kylmyydessä. Maailma on siis näilläkin mittareilla mitattuna paljon parempi kuin vielä puoli vuosisataa sitten.

Tällainen pohdiskelu on palautunut mieleen, kun viime aikaisissa uutisissa kerrotaan Ukrainan ja Gazan sodista, turvapaikanhakijoiden vyörystä itärajalla, ilmaston lämpenemisen aiheuttamista sääilmiöistä tai vallan korruptoimien diktaattorien toimista. Miten kummassa siis kuitenkin kaikki yleensä toimii vähintään siedettävästi? Sotien määrä on vuosisatojen mittaan vähentynyt, pakolaisia ja turvapaikanhakijoita on enää vain 0,6 % maailman väestöstä, eivätkä kaikki vallanpitäjät ole tunnottomia itsevaltiaita kuten ennen¹. Selityksiä ovat etsineet monen eri tieteenalan tutkijat: kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria, systeemiteoria, kompleksisuusteoria, evoluutiopsykologia, sosiaalipsykologia, sosiologia ja neurotieteet – vain muutamia mainitakseni². Selitysmallit vaihtelevat, mutta tutkimuskysymyksen perusolettama on se, että kaikki toimii. Muutenhan kysyttäisiin, että miksi mikään ei toimi! Kuitenkin on niin, että arkisessa elämässä huomiomme kiinnittyy säännöllisesti poikkeamiin, tilanteisiin, joissa tapahtuu jotain asioiden tavanomaisesta järjestyksestä erilaista. Näin on myös työelämässä, ja se on pulmallista siksi, että meillä ei aina ole aikaa eikä keinoja käsitellä poikkeamia työssä.

Poikkeamien käsittely työyhteisössä

Poikkeamat asioiden tavanomaisesta järjestyksestä ovat omiaan aiheuttamaan voimakkaita tunteita. Näin on, koska se on ollut lajin säilymisen kannalta vuosimiljoonien varrella hyödyllistä. Nykyajan entiseen verrattuna hyvin turvallisessa maailmassa ja työelämässä kiihkeät tunteet ja niihin perustuvat reaktiot kuitenkin ovat joskus haitallisia. Kun työssä tapahtuu poikkeama, se nostaa väistämättä esiin kiukkua, kenties vihaa tai pelkoa. Tällöin käy helposti niin, että pyritään etsimään syyllisiä ja muuttamaan heidän toimintaansa. Vastareaktiona syylliseksi mainittu melko varmasti kiukustuu, vihastuu tai pelästyy, eikä niiden tunteiden vallassa ole todennäköisesti valmis muuttamaan toimintaansa. Lisäksi on niin, että työssä tapahtumat poikkeamat useimmiten eivät ole suoranaisesti kenenkään tahallaan tekemiä. Ne ovat enimmäkseen vahinkoja, korkeintaan tuottamuksellisia ja kovin harvoin tahallisia.

Syyttäminen ja syyllistäminen johtavat pahimmillaan syvenevään kierteeseen, työilmapiirin huononemiseen, työpaikkakiusaamiseenkin, eivätkä poikkeamat tällä tavalla ainakaan vähene. Olen tavannut sellaisiakin työyhteisöjä, joissa toiminnan varsinainen kohde on unohtunut ja aikaa ja energiaa käytetään toissijaiseen syyllisten etsimiseen ja vanhojen sanomisten muisteluun. Näistä on päästy eteenpäin, kun on muistuteltu mieleen se, miksi työpaikalla ollaan, mihin pyritään ja millä säännöillä, välineillä ja työnjaolla pitäisi toimia. Kun nämä ovat palautuneet mieleen, on ollut mahdollista pyrkiä etsimään poikkeamien juurisyitä ja sitä kautta vähentämään niiden esiintymisen todennäköisyyttä. Tällöin on päästy peruskysymysten äärelle: mitä tapahtui, mikä teki poikkeaman mahdolliseksi, mitä oppimista pitäisi tapahtua, ettei sama tapahtuisi uudelleen, miten voisimme yhdessä toimia, että poikkeaman tapahtumisen todennäköisyys pienenisi³. Näitä kysymyksiä toivoisi viisaan esihenkilön esittävän, kun jotain poikkeavaa tapahtuu. Vastausten etsiminen puolestaan sujuu parhaiten yhteistyössä työtä tekevien ja tuntevien työntekijöiden kanssa.

Yhteistyö työpaikoilla onkin menneistä ajoista parantunut, ainakin jos mittarina käytetään työtaisteluissa menetettyjä työpäiviä. Vuonna 1970 niissä menetettiin 1,9 miljoonaa työpäivää ja vuonna 2018 enää 0,1 miljoonaa työpäivää. Olisiko yhteistyön paranemisen mittari myös se, että SAK:n vuodesta 2014 keräämän työelämän laatu -indeksin mukaan (asteikko 0-100) laatu on ainakin jonkin verran parantunut? Vuoden 2014 lukema oli 66 ja viimeisin, vuoden 2020, lukema oli 71. Ehkäpä siis poikkeamiakin osataan käsitellä entistä paremmin. Myös kansojen välillä poikkeamien käsittely ja vähentäminen on mahdollista, kun tehdään yhteistyötä. Esimerkiksi lento-onnettomuudet on saatu vähenemään murto-osaan vuoden 1944 jälkeen yksinkertaisella välineellä, yhteisellä raportointikaavakkeella, jonka avulla on pystytty ottamaan oppia toisten tekemistä virheistä. Ja ilmastoasioihin liittyen, kansainvälisellä yhteistyöllä on onnistuttu pysäyttämään otsonikato melkeinpä kokonaan. Varmaankin, jos riittävää tahtoa ja yhteistyötä löytyy, saadaan hillittyä nuo diktaattoritkin vielä.

Kenties olet joskus kävellyt kinosten kaventamalla jalkakäytävällä paikallisliikenteen bussin tullessa vastaan ja tuntenut kiitollisuutta kuljettajan ammattitaidosta ja iloinnut siitä, että on olemassa liikennesääntöjä, jotka lisäävät matkustajien ja jalankulkijoiden mahdollisuuksia päästä turvallisesti haluamaansa kohteeseen. Jos kuitenkin kävisi niin, että bussi syystä tai toisesta töytäisisi jalankulkijaa, saisimme lukea siitä lehdistä, kenties lihavinkin otsikoin. Niitä lukiessa unohtuvatkin ne lukemattomat kerrat, kun mitään poikkeavaa ei tapahtunut ja kaikki toimi niin kuin yleensäkin, tutusti ja turvallisesti.

1. http://gapminder.org on hyvä paikka tutkia omia harhakäsityksiään maailman tilasta ↩︎
2. Ehkäpä on niin, että pohjimmiltaan tuo kysymys on kaikkien tieteenalojen keskeinen kiinnostuksen kohde. ↩︎
3. Tällaiset kysymykset ovat omiaan lisäämään autonomiaa, kyvykkyyden tunnetta ja yhteisöllisyyttä ↩︎