Olemme Edutool-opinnoissa oman pienryhmämme kanssa pohtineet kiivaasti, miten voisimme parantaa yhteisöllistä oppimistamme. Aihe on haastava, koska siihen jo itsessään sisältyy ristiriita: ryhmän jäsenet ovat tehneet huomioita siitä, että yhteisöllinen oppiminen ei ole aiemmissa pienryhmätehtävissä toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla. Opintojen edetessä lisääntynyt tieto yhteisöllisestä oppimisesta on siis herättänyt tiedollisen ristiriidan sen välillä mitä yhteistyössä on tapahtunut ja mitä se voisi olla. Ryhmä on katsonut tarpeelliseksi lähteä ratkaisemaan tätä tiedollista ristiriitaa, jotta yhteisöllinen oppiminen paranisi. Yhteisölliseen oppimiseen liittyvät teemat ovat johdattaneet minut laatimaan tätä artikkelia, josta taitaa tulla monipolvinen ja pitkä kirjoitelma.
Keskeisiä teemoja yhteisöllisessä oppimisessa ovat tekemiemme selvitysten perusteella persoonallisuus, roolit ja statukset, asenne ja sitoutuneisuus, motivaatio ja vuorovaikutuksen laatu. Lisäksi pohdimme toiminnan symmetrisyyttä ryhmän jäsenten tietojen ja taitojen kannalta sekä osallisuuden suhteen. Myös toiminnan vertikaalisuus ja horisontaalisuus eli samanaikaisuus ja osittaminen ovat tullut esille.
Näiden kaikkien näkökulmien ottaminen huomioon ryhmän toiminnassa on haastavaa, mutta yhteisöllisen oppimisen kannalta selvästi välttämätöntä. Näyttää myös siltä, että nykyajan työelämässä juuri yhteisöllisen oppimisen taidot ovat ydinosaamista. Olemme siirtyneet jälkiteolliseen yhteiskuntaan, jossa keskeinen kilpailutekijä on osaaminen. Osaamisen laatukin on muuttunut: toisaalta edellytetään monen alan asiantuntijuutta ja toisaalta eritystä asiantuntemusta jollain alalla. Näiden yhdistelmänä asiantuntijuus taitaa löytyä parhaiten juuri yhteisöllisestä oppimisesta.
Työpaikan intrassa oli sopivasti linkki Talouselmä-lehden blogiin, jossa käsitellään yhteisöllisen oppimisen teemaa: yhteisöllistä oppimista ahtausalalla. Blogin teemaan liittyen huomautan, että häiriöt ja konflkiktit mielletään vieläkin usein yksilöiden ongelmiksi, joihin vaikutetaan yrittämällä korjata yksilöiden toimintaa. Osittain tästä syystä niiden käsittely onkin vaikeaa. Jos lähdemme virheen sattuessa etsimään syyllistä, syyllisen löytyessä yritämme korjata syyllisen toimintaa ja toiminnan kokonaisuuden korjaaminen unohtuu helposti. Lopulta virheistä saadaan aikaan myös konflikteja, ja yhteinen oppiminen muuttuu yhä hankalammaksi. Näin ollen oppimisen sujumiseksi olisi pohdittava oppimista yhteisöllisenä ilmiönä. Oppijoiden persoonallisuudella, rooleilla, asenteella, sitoutuneisuudella ja niin edelleen on tietenkin vaikutusta siihen, miten yhteisöllinen oppiminen onnistuu. Yhteisöllisen oppimisen toiminninan tasolla näitä ei silti tule nähdä yksilötasolla korjattavina ongelmina, vaan rakennettava yhteistyöstä sellaista, että edellä mainituilla asioilla ei ole ratkaisevaa merkitystä. Väitän tosin, että yhteisöllisyydella on motivoivaa voimaa jo sinänsä, koska se antaa mahdollisuuden osallisuuteen, johon massatuotteistukseen perustuvassa työelämässä on perinteisesti ollut liian vähän tilaa.
Jotta yhteisöllinen oppiminen ja osallisuus parhaiten toteutuisivat, on oppimisen oikeisiin yhteyksiinsä, eriteltävä tilanne ja sen syyt ja korjattava toimintaa. Valotan ajatusta esimerkillä: Yhteisöllisessä oppimisessa on merkitystä esimerkiksi kunkin ryhmän jäsenen elämäntilanteella, joka määrittelee paljon sitä, kuinka paljon aikaa oppimistoimintaan voi panostaa. Tällainen on tietenkin yksilöllinen ja sosiaalinen ominaisuus, jonka muuttaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Lapset täytyy kasvattaa, koirat ja kissat ruokkia ja ulkoiluttaa ja ihmissuhteille pitää löytyä aikaa. Kuinka tällaiset, yksilöllisiin elämäntilanteisiin liittyvät asiat pitäisi ottaa huomioon yhteisöllisessä oppimisessa? Sovitaanko työnjaollisesti, että joku panostaa yhteiseen tuotokseen vähemmän, kun lapsilla on korvatulehduskierre? Lasketaanko tavoitetasoa, jolloin kaikki työskentelevät vähemmän? Jaetaanko toiminnasta tulevat palkkiot osallistumisen mukaan? Kootaanko työryhmistä mahdollisimman samankaltaisia, että elämäntilanteiden vaihtelun vaikutus olisi minimoitu?
Nuo ovat vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaiseminen on välttämätöntä, että yhteisöllinen oppiminen ja mahdollisimman tasaveronen osallisuus on mahdollista. Meitä ympäröivä maailma on monimutkainen – kuka ei olisi pysähtynyt kaupungilla liikkuessa miettimään, että kuinka kummassa tämä kokonaisuus pysyy kasassa? Minun harmikseni maailmamme on myös muuttunut aivan liiaksi taloudellisten arvojen ohjaamaksi, ja rahavallankin kahleista vapautuminen olisi suotavaa. Yhteisöllinen oppiminen onkin kaksiteräinen miekka: selvää tutkimusnäyttöä on olemassa siitä, että yhteisöllinen oppiminen parantaa työn tuottavuutta, kuten yllä olevasta linkistäkin ahtausalan työhön voi päätellä. Työn tuottavuutta parantamalla toisaalta palvelemme rahan valtaa – kahlitsemmeko siis itsemme aina vain tiiviimmin ja vaikeutamme vapauden saavuttamista? Näillä kysymyksillä päädymme suorinta tietä kriittisen kasvatusteorian äärelle. Mutta mistä siis pitäisi emansipoitua?
Oppimisen osasia 
Onko tässä tarkoitus tarkastella ilmiötä mikro- vai mesotasolla – siis yksilöä vai (oppivaa) organisaatiota suhteessa yhteisöllisyyteen? Implisiittisesti tekstissä esität väitteen (korvakierre) ikäänkuin yhteisöllisesti oppiva ja toimiva yksilö on yhteisöllisesti toimivan ja oppivan organisaation ennakkoehto. Onko näin? Voisivatko erilaiset yhteisölliset organisaatiokulttuuriset tekijät muovata myös yksilön suhdetta yhteisöllisyyteen. Kyllä voivat, väitän. Ovatko nämä mesotason tekijät sitten erilaisia erilaisissa ympäristöissä on mielenkiintoinen teema, joista lukisin mielelläni lisää tekstiä.
Lisäksi luen tektistä ajatuksen siitä ikäänkuin yhteisöllisyyden reaalimaailman mahdollisuudet (lapset on ruokittava jne.) määrittäisivät yhteisöllisyyden kehittymistä. Mainitsemasi vuorovaikutuksen laatu voi olla ryhmässä enemmän tai vähemmän yhteisöllistä. Asiasta on olemassa lukuisia analyysejä. Saman ajallisen resurssin yhteisöllisin piirtein toteutunut vuorovaikutus vie ryhmässä kuin yksilökeskeinenkin.
Mistäkö pitäisi emansipoitua? Siitä, että yhteisöllisyydellä on yksilön kannalta useita suotuisia ominaisuuksia. Työn tuottavuus tai piemminkin laatu voi siinä sivussa lisääntyä, mutta osa siitä tulee myös yksilön työhyvinvoinnin lisääntymisen välityksellä. Siksi en olisi huolissani kriittisten yhteiskuntateorioiden esiiinnostamista asioista. Toiseksi väitän, että yhteisöllsyys ei ole pääsääntöisesti erilaisten resurssien tai mahdollisuuksien määrittämä ilmiö, vaan sitä määrittävien elementtien järjestys on toisentyyppinen. Voisitko avata ienemmän lmiötä määrittävien tekijöiden välistä suhdetta?
Tuossa onkin kiperiä kysymyksiä! Ensiksi totean, että ilman muuta: toiminnan teorian mukaan persoonallisuus kehittyy toiminnassa. Näin ollen organisaatiokulttuuri muovaa ihmisiä, ja yhteisöllisesti oppiva organisaatio muovaa yhteisöllisesti oppivia ihmisiä. Tuota korvakierrettä en oikein ymmärrä, mutta jos kyseessä on jatkuvasti uudistuva kehä, niin siitähän udistumalla oppivassa organisaatiossa on kysymys. Tuossa on kyllä jo melkoista tautologiaa, mutta jospa ajatus olisi ymmärrettävä. Minä tulkitsen maailmaa paljolti toiminnan teorian avulla, ja siinä taas tuo sosiaalinen toiminnan elementti on tärkeä. Toiminnassa myös on myös yhteisöllinen osa, joka tavalla tai toisella vaikuttaa siihen, kuinka kohdetta käsitellään. Artikkelin ajatus sosiaalisen ympäristön vaiktuksesta yhteisölliseen oppimiseen on ehkä ymmärretävämpi, jos täydennän ajatusta motivaation tai oikeastaan henkilökohtaisen mielen käsitteellä. Elämäntianteiden vaihdellessa henkilökohtainen mieli vaihtelee, ja kohdistuu ajoittain aivan muualle kuin oppimistoimintaan. Siitä tuo ajatus, lasten ruokkimisen vaikutuksesta oppimiseen. Oppimistoiminnan muodolla ei ole tässä nähdäkseni väliä.
Toinen täydennys artikkelin tekstiin voisi olla oppimistoiminnan kohteen tarkentaminen. Olen tässä pohtinut myös oppimisen kohdetta akselilla oppimisorientaatio – suoritusorientaatio. Jos miellämme oppimistoiminnan kohteen (siis tuo mieli!) nimenomaan oppimisena, ei ole niin suurta merktystä sillä, että kaikki osallistuvat täsmälleen saman verran toimintaan. Suuremmalla osallistumisella kenties oppisimme yhdessä enemmän, mutta osallistumalla opin itse joka tapauksessa. Jos taas tähtäämme suoritukseen, ja tavoitteena on mahdolisimman hyvä tuotos – ja arvosana – päädymme helpommin ristiriitaan panoksen ja tuotoksen välillä. Tällöin oppiminen muuttuisi markkinoilla jakokysymykseksi, ja vähemmän osallstuville pitäisi jakaa pienempi palkkio tai painostaa heitä osallistumaan enemmän. Tässäkin on vanha, kunnon käyttö- ja vaihtoarvon välinen ristiriita, niinkuin kaikessa toiminnassa.
Vielä emansipaatiosta: laadin joku talvi sitten kasvatustieteen aineopinnoissa kasvatusteorian opintojaksossa kirjoitelman kriittisestä teoriasta ja toiminnan teoriasta.Johtopäätökseni oli, toiminnan teoria on kriittistä teoriaa, jonka avulla meidän on mahdollista emansipoitua juuri tuon tuottavuuden ja oppimisen välisen jännitteen tulkitsemisesta pelkäksi jakokysymykseksi. Työhyvinvointi on sekä työnantajan että työntekijän etu, eikä minua sinänsä haittaa, jos työn tuottavuus työhyvinvoinnin kasvaessa paranee. Talouselämän ekologia tosin unohtaa liian usein tuon hyvinvointinäkökulman ja keskittyy toimimaan luontonsa mukaan vain voitto-ei voittoa binäärikoodin mukaisesti. Siitä meidän pitäisi emansipoitua!
Keskustelu häilyy teoreettisesti. Lanseeraat termin toiminnan teoria. Toivoisin, että määrittelisit tarkemmin yhteisöllisen oppimisen ja toiminnan teorian välisen suhteen. En ole ihan varma miten lähdekirjallisuus niputtaa nämä kaksi asiaa yhteen. Ymmärtääkseni kommentin alkuosassa esität väitteen, että oppiva organisaatio vaikuttaa tai muovaa yksilön yhteisöllistä oppimista juuri toiminnan teorian kautta. Asia vaatii hieman enemmän teoreettista perustelua.
Argumentti henkilökohtaisen mielen vaikutuksesta oppimiseen on kiinnostava. En kiistä lainkaan, etteikö näin olisi. Mutta jos ilmiönä on täsmällisesti juuri yhteisöllinen oppiminen, niin, merkitseekö tässä kontekstissa henkilökohtainen mieli jotakin muuta kuin yleensä oppimisen kohdalla? Tosin kyllä kirjoitat, että oppimismuodolla ei ole niin väliä. Miten tämä lause on tulkittavissa?
Itse olen kerännyt mielenkiintoisen empiirisen aineiston, missä kohdejoukko arvioi, että resurssit (aika, välineet, yhteistyöverkostot, koulutus) arvioitavaan toimintaan ovat huonot. Kohdejoukko arvioi kuitenkin hyvin voimakkaasti olevansa vastuussa arvioitavasta toiminnasta sekä siitä, että arvioitavalla toiminnalla on suotuisia vaikutuksia. Itse ryhmittelin arvioinnit vastuullisuudesta sekä toiminnan hyödyllisyydestä toimintaan vaikuttaviksi asenteiksi. Vaikka resurssit arvioitiin huonoiksi, niin vastuullisuus ja toiminnan hyöty peittosivat huonot resurssit niin, että jotenkin / jostakin mahdollisuudet mitattavaan toimintaan reviittiin. Eikö käyttämäsi termi ”henkilökohtainen mieli” pidä sisällään myös tämäntyyppisiä asenneulottuvuuksia? Miten tällainen sosiaalisen ilmiön olemassaolo sopii siihen esittämääsi lainalaisuuteen, että puutteelliset resurssit (kilpailevat arkivelvoitteet) vääjäämättä johtavat oppimisen heikentymiseen? Ja jos johtavat niin onko kyseessä ja kohdeilmiönä erityisesti yhteisöllinen oppiminen. Ja jos on, niin miksi? Kilpailevia intressejähän on nykyisin enemmän kuin tuutista tulee, joten tämän perusteella yhteisöllistä oppimista voitaisiin pitää aikakauteen epäsopivana!
En ole samaa mieltä kanssasi panos-tuotos ajattelusta oppimisen kontekstissa. Tuotoshan viittaa arviointiin. Arviointia on arvosana, mutta se voi olla nykyisin myös hyvin paljon muuta. Itseasiassa arvioinnin suhteen on esitetty jopa arvoteoreettisia kannanottoja siitä, että sen tulisikin olla jotain muuta kuin arvosanoja. Mielestäni se korostuu etenkin yhteisöllisessä oppimisessa. Arvosana on minun mielestäni erittäin arveluttava oppimista mittaava kriteeri yhteisöllistä oppimismenetelmää käytettäessä.
Jäin vielä kaipaamaan yhteisöllistä oppimista määrittävien tekijöiden suhdetta ilmiöön. Ensimmäisessä postauksssa esität näin:
”Keskeisiä teemoja yhteisöllisessä oppimisessa ovat tekemiemme selvitysten perusteella persoonallisuus, roolit ja statukset, asenne ja sitoutuneisuus, motivaatio ja vuorovaikutuksen laatu.” Vuorovaikutuksen laatua avaat sen symmetrisyydellä sekä horisontaalisuudella ja vertikaalisuudella.
Mikäli nämä tekijät muodostavat yhteisöllisen oppimisen teorian, niin minkälaisessa suhteessa tekijät ovat ilmiöön? Mikä on niiden merkitys, vahvuus, intensiteetti, yhteydet? Jos tekijät laitettaisiin johonkin tilastolliseen malliin, niin minkälaisiksi yhteyksien vahvuuden muodostuisivat? Miksi näistä tekijöistä puuttuvat nyt resurssit?
Tässähän joutuu blogin kirjoittaja lujille! Onneksi voi aina vetäytyä kulttuurihistoriallisen toiminnan teorian ja klassikoiden Vygotskyn, Davydovin ja Bratusin turviin. Ehkä täytyy huutaa vielä Yrjö Engeströmikin apuun.
Ensiksikin täytyy todeta, että Oulun Yliopiston LET-tutkimusyksikön tarjoaman yhteisöllisen oppimisen viitekehyksen suhteuttaminen aiemman tietouteni kanssa on pahasti kesken – siitä teoreettinen häilyvyys. Itse asiassa haluan häilyä välillä, koska pyrin laajentamaan toiminnan teorian tarjoamaa näkökulmaa oppimiseen ja työhyvinvointiin. Toiminnan teoria on toki ihan selitysvoimainen mutta näkökulman laajentamisesta ei koskaan ole mielestäni haittaa. Lisäksi toiminnanteoriaan sen nykyisen, kolmannen aallon aikana kuuluu monitieteisyys, joten häilyminen on siksikin paikallaan, jopa oleellista. Ennen pitkää häilymisen tulee tuottaa teorian paranemista tai sitten täytyy palata takaisin juurille. Sen teenkin nyt, että käsitteelliset epämääräisyydet selkeytyisivät. Samalla voin selventää tarvetta häilymiseen.
Toimnnan teorian kolmannen aallon keskeinen laajennus oli toiminnan käsitteen laajentaminen sosiaaliseksi ilmiöksi. Engeströmin esittämä toimintajärjestelmämalli sisältää tämän laajennuksen, jossa toiminnnan kohde on ydin, johon toiminnassa pyritään saamaan aikaan muutoksia käyttäen erilaisia työkaluja ja ajatuksellisia välineitä. Sosialiseen ulottuvuuteen kuuluvat työnjako, säännöt ja samaa kohdetta käsittelevä yhteisö. Toiminnan ristiriitaisuus on myös oleellista, ja siihen johtaa jo pelkästään kohteen käyttöarvo-vaihtoarvo -ristiriita, joka on ainakin rahataloudessa jopa ratkaisematon. Toimintajärjestelmät muuttuvat ristiriitoja ratkaisemalla, ja näiden myötä tulee esille toinen toiminnan teorian kolmannen aallon käsite, ekspansiivinen oppiminen. Se on tietenkin ideaalimalli, jossa eri asteisten ristiriitojen ratkaiseminen johtaa laadulllisesti parempaan toimintaan. Ydinasia toiminnan teorian kolmannessa aallossa, joka paremmin tunnetaan kehittävänä työntutkimuksena on se, että oppiminen on aina yhteisöllistä. Yksilöiden uudistavaa oppimista ei ole juuri tutkittu kolmannen aallon aikana, eikä ainakaan kovin helpoisti löydy tutkimusta myöskään kahden ensimmäisen aallon ajalta. Minua kiinnostaa erityisesti se, millaisia oppimisprosesseja yksilöt käyvät läpi, kun yhteisöt oppivat ekspansiiivsesti.
Tuosta aiheesta laadin viime talvena kasvatustieteen aineopinnoissa proseminaarityön, jonka olen liittänyt tähän blogiin. Siinä on kelvollinen pintaraapaisu toiminnan teoriaan, kehittävään työntutkimukseen ja uudistavaan oppimiseen toiminnan teoreettisesta näkökulmasta. Ennen pitkää uskon pystyväni liittämään tuohon uudempakin tutkimustietoa, ja EDUTOOL-opintojen opinnäytetyössä aion tutkia juuri uudistavan oppimisen prosessia. Henkilökohtaisen mielen käsitekin ehkä selkeytyy tuon proseminaarin myötä. Se oikeastaan vaatisi oman artikkelinsa tähän blogiinkin, joten täytyypä laittaa pohdintaan!
Olen sanaton. Kerrankin :).
”Yhteisöllisellä oppimisella tarkoitetaan oppimista, jossa kaikilla ryhmän jäsenillä on yhteinen tehtävä ja tavoite ja jossa pyritään jaettujen merkitysten ja yhteisen ymmärryksen rakentamiseen vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (Dillenbourg, 1999; Baker et.al., 1999; Järvelä & Häkkinen, 2002). Teoreettisesti yhteisöllisen oppimisen viitekehys nojautuu Vygotskyn ja Piaget’n ajatuksiin sosiaalisen vuorovaikutuksen merkityksestä oppimisessa. ”
”Toiminnan teoria on laaja teoriakehys tai laaja käsitteellinen kokonaisuus pikemminkin kuin yksittäinen teoria. Lähtökohtana on kulttuurihistoriallinen ajattelu, jonka mukaan älykäs toiminta rakentuu sosiaalisissa käytännöissä muotoutuneista toimintajärjestelmistä. Toiminnan teorian tarkoituksena on hahmottaa ihmisen yhteisöllistä toimintaa sekä yksilöiden roolia yhteisöllisessä toiminnassa.–Ekspansiivisen oppimisen lähtökohtana on, että joku toimintajärjestelmän yksilö lähtee toiminnallaan kehittämään olemassa olevia käytäntöjä. Ekspansiivisessa oppimisessa on kyse toiminnan kehittymisestä ja uuden toimintatavan siirtyminen toisiin tilanteisiin sekä levittymiseen toimintajärjestelmään. Teoria tarjoaa perustan yhteisöllisen toiminnan muutosprosessien selittämiseen.”
Voidaanko tästä siis päätellä, että yhteisöllisen toiminnan muutosprosesseja selittää (aina) yhteisöllinen oppiminen?
Kaipa, tavallaan, voisi noin päätellä. Tuosta kuitenkin puuttuu yksilöllisen oppimisprosessin näkökulma. Minusta oppimista ei voi supistaa pelkästään yhteisölliseksi oppimiseksi. Toiminnan muutosprosesseissa tapahtuu sekä yhteisöllistä että yksilöllistä oppimista. Noiden suhde minua on askarruttaut pikään.
Itse olen eri mieltä tuosta ehdosta ja kausaalisuudesta.
Tuota täytyy pohtia vähän. Siis yksilöisen oppiminen johtaa muutoksiin toiminnassa? Varmasti näinkin tapahtuu. Limittäisiä ja päällekkäisiä prosessejahan nuo ovat.
Minusta uudistava oppiminen perustuu vielä kolmannekin filosofin ajatuksiin eli P. Freireen, sorrettujen pedagogiaan ja emansipaatioon sekä oppimisteoreetikkona J Mezirowiin. Mikä on heidän yhteytensä yhteisölliseen oppimiseen; enpä ole tätä pohtivaan artikkeliin törmännyt. Sehän ei tietenkään poissulje sitä, etteikö filosofisia lähtökohtia olisi näiden välillä teoreettisesti pohdittu.
Kuinka ollakaan, tutkimussuunnitelmaa tehdessäni törmäsin Meziroviin. Tuo Freire käväisi käsissä kesällä, mutta jätin vielä sorrettujen pedagogian hautumaan. Hyvä huomio, ja taidanpa opinnäytetyön teoriaosuudessa yhdistellä Mezirovin ja ehkä tosiaan Freiren toiminnanteoriaan. Rajaan kuitenkin tutkimuksen uudistavaan oppimiseen, koska siitä on kerta kaikkiaan pakko tehdä edes vaatimatonta toiminnanteoreettista tutkimusta. Tämä on tärkeää siksi, että ammatillisen kuntoutuksen ryhmätoiminnassa, jossa toiminnan yhteinen kohde on melko sumea, ei synny todellista ekspansiivista oppimista. Kolmannen aallon toiminnan teoria on keskitynyt työelämän oppimiseen, jossa kohde on yleensä selkeä.
http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/70759/K%C3%A4rn%C3%A4.Doria.Acta%20E.%2080.pdf?sequence=4
Kiinnostavan näköinen väikkäri. Mihin erityisesti haluaisit minun siinä kiinnittävän huomoita?
Siihen, kuinka sen viitekehyksessä esitetyt oppimisfilosofiset ja teoreettiset ajatukset sopivat keskusteluumme. Pysyttelet näköjään tässä keskustelussa mieluusti mukavuusalueellasi eli pohdit yhteisöllisen oppimisen suhdetta toimintateoriaan. Väitöskirjan viitekehys käsittelee tai sivuaa alussa myös tätä tematiikkaa. Muuttaako viitekehyksen lukeminen tämän keskustelun argumentteja?
Vaikka toiminta liitetään tietämiseen ja oppimiseen ja vieläpä niin, että yksilön oppiminen on aina sosiaalista, niin itse pidän kyllä näitä kahta käsitteellistä ajatusrakennelmaa niin ”uniikkeina”, että tuntuu hankalalta sotkea niitä niin, että esimerkiksi toimintateoreettisen tutkimuksen periaatteet, oppiva organisaatio ja expansiivinen oppiminen edellyttää tai sen ennakkoehto on aina yhteisöllinen oppiminen (postaukseni 4.11. klo 18.46 ja siinä esitetty kysymys, johon sinä vastaat, että kaipa näin).
Henkilökohtaisesti olisin itse hyvin varovainen yhdistelemään kahta käsitteellistä ja teoreettista ajattelumallia niin, että toinen edellyttää toista tai on toisen ehto. Onhan näillä malleilla tietysti yhteisiä oppimisfilosofisia lähtökohtia, mutta se, että kaksi teoriaa huoletta ja surutta niputtaa yhdeksi mössöksi, tuntuu omituiselta – jopa teorioiden raiskaukselta, johon suhtaudutaan huolettomasti. Perusteluna väitteelleni käytän tätä keskustelua. Muuttaako ylläolevan lähteen teoreettisen viitekehyksen lukeminen mitenkään ajatteluasi?
Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa enemmän yhteisöllinen oppiminen ja siihen liittyvä teoreettinen ajattelu kuin toimintatutkimus. Minusta ensimmäinen postauksesikin käsitteli tätä teemaa.
Esitit postauksen alussa yhteisölliseen oppimiseen vaikuttavia elementtejä: ”Keskeisiä teemoja yhteisöllisessä oppimisessa ovat tekemiemme selvitysten perusteella persoonallisuus, roolit ja statukset, asenne ja sitoutuneisuus, motivaatio ja vuorovaikutuksen laatu.” ja pohdit niiden esiintymistä ja problematiikkaa ryhmässä.
Tästä tematiikasta olen enemmän kiinnostunut ja siksi kommentoinkin pyytäen hieman lisätietoa. Minusta jo sanan yhteisöllisyys käyttäminen edellyttää sen määrittelyä. Ei jonkin ryhmän olemassaolo ole sama kuin yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys ei ole jotain sellaista, joka on pohtimatta tai määrittelemättä olemassa itsestäänselvyytenä. Voitaisiin aloittaa vaikkapa yhteisöllisyyden määrittelyllä ja edetä sitten siihen, miten nämä ylläolevat käsitteellisen mallin tekijät ovat mielestäsi suhteessa yhteisölliseen oppimiseen.
Luin portfoliotasi ja ymmärrän oikein hyvin, että toimintateoria on sinulle tutuin ja läheisin, mutta en välttämättä näe mielekkäänä tunkea sitä yhteisölliseen oppimiseen.
Olen enemmän kiinnostunut tosiaan yhteisöllinen oppiminen -aiheesta, siihen liittyvistä teoreettisista premisseistä ja tietysti ilmiön esiintymisestä empiriassa eli tässä keskustelussa. Valittelit enismmäisessä keskustelussa esimerksiki verkkokeskustelun puutetta.
Tunnustan, että en enää pysy tämän keskustelun mukana alkuunkaan. Olisimmekohan herättäneet riittävästi tiedollisia ristiriitoja, että voisimme lähteä ratkaisemaan niitä? Tämän keskustelun perusteella meitä kiinnostaa molempia yhteisöllinen oppiminen, mutta tulkitsemme siihen liittyviä ilmiöitä eri tavoin. Mitäpä, jos kääntäisimme tämän yhteisölliseksi oppimiseksi, ja laatisimme yhteisen artkkelin aiheesta? Välineeksi ehdotan Google Docsia. Julkaisusta ja julkaisutavasta voimme päättää myöhemmin. Ensimmäisenä tulee mieleen tässä blogi, mutta onhan niitä foorumeita muitakin.